Maailmantalouden epävakaus koskee meitä kaikkia. Vaikka sulkisi silmänsä uutisilta, tuntuu talouden tsunami vaahdottavan pienimmätkin lahdet. Vellonnassa on tietenkin kyse siitä, että lähes kaikissa teollistuneissa maissa on kulutettu enemmän kuin on tienattu. Mutta se on vain osa suurempaa ongelmaa.

Tulevaa kirjaa työstäessäni olen pohtinut materiaalisen ja immateriaalisen maailman eroja yritysten näkökulmasta.

Yrityksistä on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana erittäin eteviä materiaalisen maailman hallitsijoita. Materiaalisessa maailmassa asioita keräillään, jalostetaan ja suojellaan. Materiaalisessa maailmassa kaikelle voidaan määrittää arvo. Arvon yleispätevänä mittarina käytetään rahaa.

Materiaalinen maailma on rajallinen. Immateriaalinen maailma on yltäkylläinen. Immateriaalisessa maailmassa omistaminen, edes omistamisen yrittäminen, on turhaa. Kaikkea on rajattomasti. Innostusta, kokemuksia, tietoa, empatiaa tai rakkautta ei voi pullottaa, kopioida tai omistaa. Näiden asioiden arvon mittaaminen on myös subjektiivista, eikä aidosti yhteismitallista.

Globaalissa kilpailussa yritykset siirtävät materiaalisen maailman osat liiketoiminnastaan alihankkijoilleen sinne, missä kilpailukykyä pystytään ylläpitämään. Yritykset etsivät yhä voimakkaammin kilpailuetutekijöitä immateriaalisesta maailmasta. Esimerkiksi idointikyvyn, yrityskulttuurien, asiakaskokemuksen ja suosittelun merkitys kasvaa jatkuvasti.

Hyvinvointiyhteiskunnassa ihmisten päätöksenteon kriteerit lähes kaikkiin valintoihin  löytyvät immateriaaliselta puolelta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmiset eivät haluaisi fyysisiä asioita, mutta valintojen motiivi löytyy immateriaalisesta maailmasta.

Mutta moni on jo löytänyt lyhyemmän reitin onneen. Esimerkiksi downshiftaaminen ei ole vain sitä, että ihmiset haluaisivat tehdä vähemmän töitä. He haluavat tehdä mieluummin asioita, joista  saavat haluamiansa immateriaalisia asioita ilman materiaa. Iloa, rakkautta, intoa. Tämä on monelle kansantalouden tai yritysten näkökulmasta asiaa katsovalle järkyttävä ajatus. Ihmiset eivät teekään työtä voidakseen ostaa itselleen jotain materiaalista, joka loisi heille immateriaalista hyvää. He valitsevat pelkän immaterian.

Ihmiset ja yritykset ovat menossa samaan suuntaan. Immateriaalisen maailman merkitys korostuu. Yksittäisille ihmisille tämä on luontevaa. Mutta yritysten kohdalla se tuottaa ongelmia, sillä niiden “onnellisuuden”, eli menestyksen mittari, raha, on suunniteltu vain materiaalisen maailman mittaamiseen.

Uskon, että kokemamme talouden mullistukset ja moraalikato ovat merkkejä yhdestä selkeästä asiasta: Raha on arvon mittarina kriisissä. Se on käymässä vanhanaikaiseksi. Raha on materiaalisen maailman mittari, eikä sovi enää immateriaalista kohti kulkevalle maailmalle.